Artikkelit

Eräjärven Tupateatteri 2011
Pikku Prinsessa

Lasten maailmasta lämpimästi
Oriveden Sanomat - Anne Kotipuro

Eräjärven Tupateatteri on valinnut kevään ensi-iltaansa tekstin, josta kuitenkin löytyy ammennettavaa tähänkin päivään. Vanhempansa menettäneen pikkutytön kohtalo riipaisee. Varallisuuden mukaan määräytyvä mielistely ja oman hyödyn tavoittelu eivät nekään ole vierasta. Mielenkiintoista väriä ja eksotiikkaa tapahtumiin tuo se, että orvoksi jäävä pikkutyttö on asunut Intiassa, ja sieltä tulevat naapurustoon asumaan niin turbaanipää (Teemu Heikkinen) kuin marakattikin. Marakattina Sirkka Grönqvistillä on suoranainen toiverooli: saa kerrankin hullutella oikein sydämen kyllyydestä ja äännellä kummallisesti. Ihan yli ei kokenut harrastajanäyttelijä ole kuitenkaan roolia vetänyt.

Sanat syöksyvät osin päälletysten

Päärooliin Saara Creweksi löydetty Sini Raita-aho on luonteva ja artikuloi rauhallisesti. Lapsista monilla on vielä puheen selkeydessä ja varsinkin nopeudessa parantamisen varaa. Osa heistä latelee tekstinsä niin nopeasti, että sanat syöksyvät melkein päällekkäin eikä katsoja tahdo saada selvää. Ehkä tämäkin korjaantuu, kun jännitys hiukan irrottaa otettaan. Tunnuslaulu toistuu niin moneen kertaan, että katsojakin sen oppii. Ajoittain säestys tahtoo tosin peittää laulun alleen, mutta esitysten lisääntyessä lauluvoimaakin löytynee lisää. Sanna Hellekoski opettaja Minchinin röyhelöpuserossa on totisesti vetänyt nutturan tiukalle ja esittää roolinsa suorastaan hyytävän ilkeästi. Hänessä kuvastuu puhtaimmillaan laskelmointi ja hyödyn tavoittelu ja ihmisten eriarvoinen kohtelu heidän asemansa mukaan. Kertoohan Pikku Prinsessa aikakaudesta, jolloin löyhät todella pistettiin kyykkyyn ja muiden jäljiltä lattioita luuttuamaan. Tämä osa on Beckyllä, jota esittää sopivan vakava Jutta Manninen. Samaan hommaan joutuu tilanteensa muututtua myös Saara Crewe.

Saara opettaa mielikuvitusta

Päähenkilö Saara Crewe on näytelmän suurisydäminen hahmo, joka ajattelee kaikkia ja välittää muista. Hän antaa kerjäläispojalle viimeiset rahansa, vaikkei itselle silloin jää mitään. Hän ystävystyy Beckyn kanssa ja opettaa tällekin, miten mielikuvituksen avulla voi lohduttautua ankeissa oloissa. Siihen ei joskus tarvita kuin taululiitu. Liidulla lattiaan piirtämisen idea on suoraan alkuperäisteoksesta. Eräjärvellä liidun Saaralle hoitaa näppärästi marakatti. Hyljeksitty orpotyttö saa myös uusia ystäviä, ja loppuratkaisu on sopivan odottamaton. Jotain terävä katselija voi toki aavistella. Ohjaajan ja näytelmäryhmän kunniaksi on sanottava, että niin näyttämöä kuin sen edessä olevaa tilaa käytetään näppärästi hyväksi. Koululaisia, jotka muuten on puettu tavattoman kauniisti, kannattaa puolestaan kehaista siitä, että he lähes koko ajan ovat aidon eläväisiä: luokassa kihistään ja kuhistaan, pihalla pyöritään, tönitään ja säntäillään. Lapset ovat muutenkin koko näytelmän suola, ja heidän varassaan on paljon. Koulukiusaamisen dynamiikkaakin havainnollistetaan tehokkaasti: löytyy niin pääkiusaaja kuin peesaajatkin.

Koulumiljöö pelkistetty

Lavastuksen on suunnitellut ohjaaja Jarmo Skön ja toteuttanut työryhmä yhdessä. Pirkko Vanhasen ja työryhmän toteuttama vaatetus on aikakauden hengen mukaista, mutta miljöössä on onneksi luotettu myös katsojan mielikuvitukseen. Esimerkiksi pulpetteja esittämään riittävät hyvin pelkät korkeaselkäiset tuolit. Ainoa, mikä vähän vaivasi, oli intialaisen Embo-tyylinen, löysä turbaani, muuten asu oli sopivan siirtomaahenkinen. Minna Lehtinen on harjoitustyössään näytelmän kampauksissa ja maskeerauksissa onnistunut mainiosti. Näytelmä ei ole onneksi lavastettu ylitse, vaikka Intia-teema ja vanhan tavaran lumo ehkä saattaisivat tähän kiusaukseen. Näin näytelmä pääsee vapaammin elämään, kun katse ei kiinnity turhaan krääsään. Valaistus on taas toteutettu niin taitavasti, ettei sitä oikeastaan edes huomaakaan. Valoissa ahertavat Jarkko Koskela ja Niko Hildén, suunnittelussa on ollut mukana myös Jussi Grönqvist.

Välittämistä ei koskaan liikaa

Aavistuksen verran sokerikuorrutusta orpotytön tarinaan on englantilaiseen tapaan lisäilty, mutta esityksestä jää silti piirun verran liikuttunut ja hyvinkin herkistynyt jälkimaku. Hyvyyttä ja ihmisten keskinäistä välittämistä ei koskaan voi liikaa tuoda esille, ja sen tämä esitys tekee, pienin elein ja liikaa alleviivaamatta. Uusi ohjaaja Jarmo Skön Tampereelta tuntuu hypänneen luontevasti eräjärveläisharrastajien porukkaan ja ainakin lapsia hän osaa käsitellä. Yksi katsoja toi esityksen jälkeen ilmoille havaintonsa, että tässä näytelmässä ei muuten ollut yhtään kirosanaa. Eipä tosiaan, ne eivät kuuluneet lastenkaan kielenkäyttöön tuohon aikaan. Esitykseen voi siksi lähteä huoletta koko perheen voimin.